Friday, September 28, 2007

itkua ja ihmeita

Eilen illalla tuli itkettya. Katsottiin leffa "Away From Her" (Julie Christie, Gordon Pinset). Kyse on vanhemmasta pariskunnasta. Vaimo sairastaa Alzheimeria ja miehen taytyy lopulta laittaa hanet hoitolaan. Voi etta sydanta rutisti katsoa tama leffa. Kylla loytyy maailmasta niin paljon surua (tarkea osa elaman kokemusta mutta vaikea sita silti on kayda lapi). Mummollani on Alzheimers ja kun viimeksi olin Suomessa serkun haissa niin yovyin mummon yksiossa ja aamulla mummo oli ihmetellyt etta kuka ihme se tuolla lattialla nukkuu. Mummo ei enaa muista mita tapahtui pari minuuttia sitten. Pystyy viela asumaan yksikseen kun enoni ja hanen vaimonsa hoitavat niin hyvin. Varmistavat etta syo joka paiva, ottaa laakkeet, soittavat monta kertaa paivassa, kayvat siivoamassa, jne. Mietin etta minun muistini on alkanut jo heittamaan niin pahasti valilla (joskus pitaa esim miettia oikein kunnolla etta mita tuli eilen tehtya). Tuota leffaa katsoessa tuli mietittya etta onkohan Jaylla sitten moinen edessa kun vanhetaan. Onneksi sita ei etukateen tieda mita tulee tapahtumaan. Riittaa paiva kerrallaan elaman koettelemukset. Meilla jokaisella oma osamme.
Minun suurimmat koettelemukset tahan mennessa on ollut lapsuus alkoholisti aidin kanssa seka lapsettomuus (noin 12 vuotta odoteltiin Siennaa). Kaikesta oppii ja empatiaa olen saanut miljoona kertaa enemman noiden kokemusten takia. Mutta on se raskas tapa oppia mutta ei kai sita muuten oppisi tiettyja asioita. Lapsettomuus kavi vaikeammaksi mita enemman aikaa kului. Kun lopulta paatettiin adoptoida niin sekin tuntui muuttuvan pettymykseksi kun kesti ja kesti ja vauvaa ei kuulunut. Kesalla 2005 sitten tuli tunne etta nyt ei jakseta enaa odotusta. Viimeisetkin voimapisarat oli poissa. Tuntui kuin oltaisiin juostu henkista ja emotionaalista maratoonia vuosikausia ja ei todellakaan jaksettu enaa. Puhki oltiin. Lahetettiin kirje kirkon adoptiotoimistoon etta haluttiin lopettaa adoptioprosessi. Pyysivat etta odottaisimme kesan loppuun silla olivat nayttaneet profiilimme joillekin syntyma-aideille kuulemma. Jay sitten kertoi mulle etta oli lupautunut siihen. Muistan miten mua kiukutti etta oli sanonut etta odotetaan kesan loppuun. En todellakaan enaa halunnut odottaa paivaakaan. Yritin rohkeana tottua ajatukseen ettei meille sitten lapsia tule tassa elamassa. Kavin opiskelutesteissa (matematiikkaa enkuksi, se oli mun eka kokemus, mutta hyvin meni) ja olin siis menossa opiskelemaan ja uraputkea luomaan. Olin valiaikaisessa tyossa employment agency:ssa ja sitten eraana elokuun paivana Jay soitti toihin ja kertoi etta joku oli valinnut meidat vauvan vanhemmiksi. Mun tyokaverit olivat kovin worried kun itkin ja itkin ja en saanut mitaan sanottua heille etta mika oli "vialla". Lopulta tuli sanat ulos mutten todellakaan meinannut niita edes itse uskoa. Seuraavat muutamat viikot oli sitten kuumeista valmistautumista vauvaa varten ja Sienna tuli viela melkein kaksi viikkoa laskettua aikaa ennen joten kovin nopeasti se vauva sitten tuli kun lopulta tuli. Mutta todellakin viime pisarassa tuli.

Tiedan etta mun ja Jayn kasvoista jopa nakyi tama elamanmuutos. Siennaa aiemmin tiedan etta naki surun kun meidan kasvoihin katsoi. Siennan tulo toi auringonpaisteen jopa kasvoihimme ja elama hymyili ja hymyilee edelleen. Mutta eihan ne koettelemukset siihen lopu. Seuraavaksi saatiin selville etta Siennan syntymaisa haastoi meidat oikeuteen. Yritti lopettaa adoptioprosessin. Uskotaan edelleen ettei halunnut itselleen Siennaa mutta halusi vaan ettei me saada hanta. Itsellaan oli ollut huono adoptiokokemus (attachment disorder jo siina vaiheessa kun hanet oli adoptoitu). Arvatkaa miten kauheeta oli elaa Siennan ensimmainen vuosi plus 24 paivaa kauhulla odottaen etta joku tulee hanet meilta viemaan pois. Eli kaiken ilon keskella oli viela karmeaakin karmeampi koettelemus. Viime syyskuun 25 paivana yllatyksena tuomari sitten julisti etta Sienna on laillisesti meidan ja ette usko miten onnellisia oltiin sina paivana. Enaa ei tarvinnut pelata etta joku riistaa meilta Siennan pois.

Nykyaan kuulee ihmisten puhuvan etta syntymaisilla pitaisi olla oikeus lapseensa. Mutta sita varten on olemassa avioliitto tai edes avoliitto. Muuten ei syntymaisalla oikeuksia ole (meidan tilanteessa asiaa pahensi se etta syntymaisa oli rikkaan inkkariheimon jasen ja se monimutkaisti asioita). Minusta tuo on taysin oikein silla esim meidan tapauksessa syntyma-aiti olisi pakotettu joko aborttiin (joka hanen elamankatsomus teki mahdottomaksi) tai sitten 17 vuotiaaksi aidiksi johon ei todellakaan ollut valmis.

No, tanaan tuli vahan vakavaa tekstia. Joskus nainkin. Suru on osa elamaa ja uskon etta auttaa kun kuulee muiden koettelemuksista ja tietaa ettei ole ainoa jolla niita on. Jaettu suru on vahan helpompi kestaa.

7 comments:

  1. Ihan kyyneleet tuli silmiin tata lukiessani. On varmaan ollut kauhea kokemus tuo odottelu. Jos jotain pahaa niin jotain hyvaakin; onneksi Sienna on nyt teidan. Olette kaiken onnellisuuden kylla varmaan ansainneet!

    Ihania kuvia kisuista muuten, oikein sopolaisia! :-)

    ReplyDelete
  2. No, huh-huh! Aikamoinen juttu.
    Oli teilla siina stressia ja huolta kerrakseen. Miten se Siennan biologinen isa sukuineen suhtautui oikeuden paatokseen?

    Suloinen vauvakuva Siennasta.

    ReplyDelete
  3. jc: Jep, paljon iloa suuren koettelemuksen jalkeen. Kiitos sanoista.
    stina: Ei tiedeta miten biologinen isa suhtautui (tai perhe) silla han ei halua olla meihin missaan yhteydessa. Tarjottiin yhteydessa pitamista mutta han ei halua. On kovin nuori ja luulen etta jatkaa edelleen "party" elamantapaansa. Siennan isoisa on kuuluisa Squamish inkkaripaallikko. Ei ole elossa enaa. Aion yrittaa kertoa Siennalle niin paljon kuin vaan voin hanen inkkaritaustastaan. Inkkariheimoon olen ollut jo yhteydessa.
    Saatiin Sienna kun oli kolmen paivan ikainen (kuva). <3

    ReplyDelete
  4. Ma olen ihan soppy taalla. Suloinen kuva Siennasta, nayttaa tyytyvaiselta:)
    On teita koeteltu taman asian kanssa. Uskon etta ihan hirveaa tuollainen epatietoisuudessa ja pelossa elaminen, varmaan alkaa saikkymaan jo puhelimen pirinaakin. Miksei noita custody-juttuja voisi kasitella vahan nopeammalla tahdilla, epainhimillista pitaa ihmisia odottamassa esim. vuosi.
    Halaus sinulle Sansku, on ihanaa etta kaikki tuo on nyt takanapain ja Sienna on teidan!

    ReplyDelete
  5. Voihan nena, vai on biol.isa semmoinen tapaus.
    Onpa Siennalla uljaat juuret! Kiva kun haluatte pitaa huolen siita etta han oppii juuristaan ja olemaan yhta ylpea niista kuin tulee aivan varmasti olemaan teistakin, ihanista vanhemmistaan!Hienoa etta saitte toisenne.

    ReplyDelete
  6. saara: Arvasit ihan nappiin. Jopa puhelimen sointi joskus pelostutti. Todellakin nama jutut pitaisi sumplia parissa viikossa viimeistaan. Karseeta kaikin puolin kun asia kestaa. Kiitos haleista.
    stina: Ei meilla ole mitaan negatiivisia tunteita (enaa) biol.isaa kohtaan. Han tekee paatoksiaan omien kokemusten ja tietojen mukaan. Harmittaa vaan ettei halua pitaa minkaanlaista yhteytta mutta ehka sitten joskus. Minusta on todellakin ihanaa etta Sienna on osaltaan inkkari (pitaa nyt mainita etta vaan 25%, 25% on hispanic ja 50% caucasian). Inkkarikulttuuri niin upea juttu. Harmi etta niin monet inkkarit taalla karsivat monin tavoin (alkoholismia, perheongelmia, koyhyytta vaikka valtio antaakin paljon rahaa, jne). Kylla tulevat inkkaritkin viela kukoistamaan kun oppivat voittamaan koettelmuksensa. Monet heista ovat jo voittaneetkin.

    ReplyDelete
  7. Kiitos, että jaoit tämän koettelemuksen meillekin. Ihanaa, että päättyi hyvin ja mahtavaa, että saitte tytön niin pikkuisena! Suomesta käsin kun adoptoi niin ei kovin pientä lasta saa, yli neljävuotiaita erityistarpeisia poikia lähinnä (siis ulkomailta esim. Venäjältä). Sienna on suloinen!

    ReplyDelete

Thank you for taking the time to comment! :)