{adoptio}

***

Nayttaa silta etta jotkut lukijat ei viela tieda meidan adoptiosta joten paatin kirjoittaa tasta aiheesta viela yhden kerran ja sitten laitan sen tuohon sivuun "adoptio" label:lla jos jotain tulevaisuudessa aihe kiinnostaa. Eli...

Jay ja mina todellakin kaytiin vaikea lapsettomuus koettelemus lapi. Mita enemman aikaa meni ettei lapsia tullut, sen vaikeammaksi asia muuttui. Kaytiin kaikenmaailman testeissa ja minua jopa leikattiinkin mutta mikaan ei koskaan auttanut meidan lapsettomuutta. Kaytiin specialisteilla joista ei apua ollut myoskaan. Lopulta oli vaihtoehtona vain in vitro fertilization (keinoputki hedelmoitys muistaakseni suomeksi) tai adoptio. Jostain syysta meilla oli syva tunne ettei meidan pitaisi tehda keinoputkihedelmoitysta ja onpa hyva ettei tehty. Kaiken taman ruljanssin jalkeen, paljon myohemmin, sain vihdoinkin tietaa etta minulla on endometrioosi joten tuo in vitro juttu olisi ollut tosi karsea juttu mulle. Ties mita siita olisi seurannut mun terveydelle. Onneksi meita suojeltiin tuolta vaihtoehdolta ja osattiin luottaa sisaiseen tunteeseemme. Adoptio ei koskaan aikaisemmin tuntunut oikealta paatokselta mutta sitten yhtena paivana me molemmat vaan alettiin ajattelemaan etta mitas jos. Sitten innostuttiinkin asiasta kovasti ja se tuntui olevan se oikea ratkaisu. Paatettiin adoptoida meidan kirkon sosiaali toimiston kautta. Halvempi vaihtoehto meille seka ajateltiin etta sitten on vahempi mahdollisuus saada esim fetal alcohol syndrome lapsi. Meidan kirkon jasenet eivat yleensa juo, tupakoi, eivatka kayta huumeita mutta tietty kaikki eivat ela kirkon opin mukaan. Mutta ajattelimme etta siihen on vahemman mahdollisuutta ainakin. Niin, ja meidan kirkon sosiaali toimisto auttaa keta vaan tassa asiassa. Ei vaan kirkon omia jasenia.

Tuntui etta adoptiopapereiden laitto ja kaikki siihen liittyva kesti tosi kauan. Meita haastateltiin kodissa monta kertaa. Meidan piti tehda itsestamme sellainen kansio jossa oli meista paljon kuvia ja jossa oli meidan elamankerrat. Se oli syntyma-aiteja varten silla meidan kirkon adoptiot tapahtuu taysin syntyma-aitien valinnan mukaan. He valitsevat adoptioperheen.

Olimme tosi innoissamme kun prosessi oli lopulta valmis ja meidan piti vaan odottaa etta joku valitsisi meidat. Meilla molemmilla oli tunne ettei siihen kauaa menisi.

Vaarin!

Odotimme taas vuosi tolkulla. Jos muistan oikein niin kolme vuotta oli melkeen mennyt kun meista alkoi tuntumaan ettei adoptionkaan kautta tule meille lapsia. Meidan yhdet ystavat jotka olivat paattaneet adoptoida saivat vauvan "heti". Se oli vaikea isku meille. Meista tuntui etta ollaan loosers ja kukaan ei valitse meita. Pitaa muistaa etta tahan mennessa oltiin jo odotettu lapsia noin 12 vuotta ja oltiin jo tosi pessimistisia lasten tulon suhteen ja ihan loppuja henkisesti. Muutama muukin tosi paha koettelemus siina ennatettiin kayda lapi odotellessa.

Sitten oli kevat 2005. Mina ja Jay molemmat oltiin aivan taysin loppuja. Tuntui etta tama lapsettomuus ja kaikki siihen liittyva oli vienyt ihan joka pisaran meidan voimista. Ei jaksettu enaa. Tuntui etta oltiin laitetty elamamme odotukselle jo niin kauan. Paatettiin yhdessa ettei jakseta enaa moista odotusta (ei siis todellakaan jaksettu). Lahetettiin kirje meidan kirkon sosiaalitoimistoon etta halutaan lopettaa adoptio prosessi. Tama oli tosi vaikeaa aikaa meille myoskin. Oli mahdotonta ajatella ettei meille tassa elamassa tulisi lapsia. Se ajatus oli karsea mutta meista tuntui etta meidan piti se hyvaksya. Asiat oli kuin oli. Oltiin tosi masentuneita mutta yritettiin jatkaa elamaa eteenpain. Mina paatin menna takaisin opiskelemaan. Kavin kaikissa testeissa (matematiikka ja enkku, jannitti miten sujuu niin monen vuoden jalkeen ja viela enkuksi mutta kaikki meni hyvin). Odottelin opiskeluun menoa ja kavin odotellessa toissa alaan liittyvassa toimistossa (human resource management, ei sydameni valinta vaan paani).

Yhtena paivana Jay sitten soitti minulle toihin ja sanoi etta oli jutellut kirkon sos. toimiston kanssa ja he olivat pyytaneet jatkaa adoptio prosessia kesan loppuun (noin kuukausi enaa jaljella). Jay oli suostunut. Muistan miten vihainen olin Jaylle kun oli suostunut silla en todellakaan jaksanut enaa.

Sitten...

...eraana paivana elokuussa Jay soitti mulle toihin.

Sanoi etta meidat oli valittu.

En uskonut korviani.

Jayn piti selittaa asia minulle monta kertaa.

En siltikaan meinannut uskoa.

Itkuhan siita tuli melkoinen.

Menin takahuoneeseen itkemaan.

Tyotoverit olivat huolestuneita kun en pystynyt edes puhumaan ja selittamaan mika oli vialla.

Lopulta rauhoituin tarpeeksi ja selitin.

Paljon puhelinsoittoja meidan ja sos. tston valilla varmistaaksemme etta tama oli nyt totta.

Yritimme varautua sita varten ettei tasta olisikaan tullut mitaan. Niin monta pettymysta olimme jo kayneet lapi.

Mutta kaikki naytti hyvalta ja olimme varovaisen toiveikkaita.

Laskettu aika oli syyskuun puolessa valissa.

Yritimme saada vauvan huonetta valmiiksi (ja kaikki muu tarvittava) samalla kun tyoskentelimme kokoaikaisesti.

Luultiin etta meilla oli noin kuukausi aikaa mutta sitten saimmekin puhelun etta vauva on tulossa aikaisemmin.

Eli kun vauva tuli, se tuli sitten huippu nopeasti. :)

Lopulta saatiin puhelu etta tytto tuli ja etta adoptio on viela etenemassa.

Voi sita riemua. Silti viela vahan varautuneita etta mita jos syntyma-aiti muuttaakin mielensa.

Lennettiin hakemaan Siennaa sairaalasta.

Sienna oli kolmen paivan ikainen kun saatiin hanet.

Se oli tosi hengellinen kokemus meille. Tavata syntyma-aiti perheineen ja tavata Sienna ensimmaista kertaa. Uskomaton kokemus. Sanat ei riita.

Saimme viettaa aikaa yksin Siennan kanssa sen jalkeen sairaalahuoneessa.

Rakkautta ensi silmalla! Y

Oli uskomaton tunne etta saimme tuoda Siennan mukanamme kotiin. Olimme onnesta soikeina.

30 paivaa oli kyllakin viela tosi hermoja raastavaa aikaa silla niin kauan oli syntyma-aidilla aikaa laillisesti muuttaa mielensa adoption suhteen.

Ihana helpottunut olo kun 30 paivaa oli ohi ja Sienna oli edelleen meidan.

Sitten...

...saimmekin tietaa etta Siennan biologinen isa aikoi yrittaa pysayttaa adoption ja joudumme oikeuteen asiasta. Myohemmin saimme selville ettei han itselleen Siennaa halunnut (itsekin oli liian nuori) mutta olisi halunnut etta Siennan syntyma-aiti ottaisi hanet. Hanella oli negatiivinen nakemys adoptiosta ja siksi oli sita vastaan. Luuli ettei me rakastettaisi Siennaa kuten "oikeat vanhemmat".

Laki oli meidan puolellamme. Asian monimutkaisti se etta biologinen isa on treaty Indian eli hanella on kaikki inkkari oikeudet. Inkkareilla taalla on enemman oikeuksia kuin muilla. Hanen heimollaan on paljon rahaa ja heidat tunnetaan siita etteivat koskaan anna periksi oikeusjuttujen suhteen.

Oikeudenkaynti kesti ja kesti.

Eli samalla kun olimme vihdoinkin onnessamme siita etta meilla oli Sienna niin samalla pelotti koko ajan etta milloin joku koputtaa ovelle ja tulee hakemaan Siennan pois. Vielakin tulee itku heti kurkkuun kun ajattelen noita paivia.

Se oli siis onnellisinta aikaa mutta samalla karseinta aikaa myos.

Monesti aloin vaan itkemaan hurjasti yhtakkia. Asia painoi koko ajan mielta.

Olimme taysin rakastuneita pikku tyttoomme ja ajatus etta joku hanet hakisi meilta pois oli kauhein ajatus mita koskaan voisi kuvitellakaan.

Pahinta oli ajatella etta Sienna oli meihin taysin kiintynyt myos ja olimme hanen vanhemmat.

Kuvittelin aina etta mitka traumat hanelle jaisi jos hanet riistettaisiin meilta pois. Ja meille tietty myos. En tieda olisinko selvinnyt moisesta hengissa mutta kai olisi pakko ollut pystya jaksaa sekin kayda lapi.

Sienna oli yli vuoden ikainen (melkeen 13 kk) kun meidan piti taas kerran kayda oikeudessa.

Yllatykseksemme tuomari julistikin silloin etta Sienna saa jaada meille.

Voi sita riemua. Itkua, itkua, onnen kyyneleita.

Sitten...

... tajuttiin ettei asia ollut ohi vielakaan. Pelotti etta biologinen isa vie taman asian korkeampaan oikeuteen. Etta ruljanssi jatkuu ja jatkuu.

Odoteltiin.

Lopulta tuli soitto etta kaikki on hyvin ja ei ole lisaa oikeudenkayntia tiedossa.

Sienna oli meidan. Y

Enaa ei tarvinnut pelata.

***

Pidamme yhteytta Siennan syntyma-aitiin ja hanen perheeseensa. Sienna tulee kasvamaan tietaen miten han meille tuli. Hanen ei tarvitse jalkikateen miettia sitten etta kukakohan on syntyma-aitini. Olemme sanoneet biologiselle isalle etta haluaisimme haneenkin pitaa yhteytta ja han voi nahda Siennaa jos haluaa mutta tahan asti ei ole halunnut yhteytta pitaa. Molemmat olivat siis tosi nuoria kun raskaus tapahtui ja ei heilla ollut halua olemaan vanhempia niin nuorena. Eivat olleet edes yhdessa enaa kun Sienna syntyi.

Meidan rakkaus Siennaan on niin suuren suuri. Luulen etta osaamme arvostaa lapsia enemman kuin muut jopa kun odotimme niin alyn kauan tata siunausta.

Toivomme etta ihme tapahtuu ja Siennan ei tarvitse olla ainoa lapsi. Mutta ihme melkeen pitaisikin tapahtua silla emme jaksa kayda moista adoptio ruljanssia lapi edes enaa.

Aika nayttaa.

***